“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta. Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”. 

Mies sanoo tämän minulle hitusen turhautuneena, hammastaan purren. 
Olemme istuneet vastatusten toista tuntia, keskustelleet tai “vääntäneet”, niin kuin jossain päin Suomea sanotaan, parisuhteen tästä tai tuosta.  Ilta on jo myöhällä ja väsymyksessäni olen lipsahtanut. Lipsahtanut siihen vanhaan tuttuun paikkaan, jossa minä olen koko elämäni ollut niin kovin taitava: ennakoimaan, arvioimaan ja ennen kaikkea, huolehtimaan toisen tarpeista ja tunteista. 

Tai siis tavallaan. Tavallaan minä huolehdin toisen tarpeista ja tunteista. Siltä se voi näyttää. Siltä se voi kuulostaakin. Mutta kun ollaan rehellisiä, eikä edes ihan niin kamalan, se, jonka tunteiden satuttamista vastaan kaikista sitkeimmin taistelen kaikessa muista huolehtimisessani, olen minä itse. Minä nimittäin pelkään, kammoan enemmän kuin miltei mitään muuta sitä painavaa, teräväkulmaista, upottavaa tunnetta vatsanpohjassani, joka syntyy siitä, kun joku lähelläni pettyy. 

Tarina siitä, miten minä kasvoin aikoinani ihmiseksi, joka koittaa viimeiseen asti suojella läheisiään heidän negatiivisilta tunteiltaan ei ole mitenkään kovinkaan erityinen. Se on yksi osa voimakasta herkkyyttä ja toinen perheympäristöä, jossa tunteista ei puhuttu, saati sitten avoimesti kohdattu. Se on iso annos pelkoa ja levottomuutta siitä, että ne, joiden käsissä on vastuu ja valta huolehtia minusta,  monin tavoin niin avuttomasta lapsesta, eivät kaiken sen haastavan ja raskaan lomassa, joka pinnan alta oli niin vahvasti aistittavissa, kykenisi huolehtimaan itse itsestään. 
Ja se on aimo kauhallinen häpeää ja itseinhoa, sellaista, 
joka sai minut uskomaan, että ainoastaan muuttumalla siksi, 
mitä kaikki muut minusta toivovat, saattaisin tulla, 
edes hetkeksi, 
rakastetuksi. 

Joten minä opin yrittämään, tekemään ihan vaan kaikkeni, 
muuttamaan ihan vaan kaiken itsessäni, 
jotta kaikilla olisi hyvä olo koko ajan, mieluiten aina. 
Ja yhä minä yritän, yritän sitä vimmaisemmin mitä vähemmän kotona ja turvassa itsessäni olen. 
Yritän miellyttää, yritän ennakoida toisen toiveita ja odotuksia, yritän olla se, 
joksi hän minut kuvittelee, antaa sitä, mitä hän tahtoo. Teen kaikkeni, jottei minun tarvitsisi tuntea tuota sisäisen pakokauhun nostattavaa tunnetta toisen pettyessä. Kunnes minä tunnen sen taas. 

Sillä kyllähän joku lähelläni pettyy. Ja useinkin. 
Joku lähelläni pettyy kun en osaakaan kuunnella niin syvästi kuin hän tahtoisi, 
ymmärtää niin nopeasti kuin hän toivoisi. 
Kun olenkin väsynyt ja kärttyinen silloin, 
kun toinen odottaa aurinkoa ja lämpöä. 
Kun vetäydyn ja sulkeudun omaan tilaani silloin, 
kun toinen tahtoisi minulta läheisyyttä ja läsnäoloa. 
Silloin, ainakin. Silloin kuin niin monesti muutenkin. 

Valehtelisin jos sanoisin, että minusta on tullut elämän, iän tai kokemuksen myötä kovasti paksunahkaisempi. 
Että tuntisin oloni nykyään paljon vähemmän hankalaksi, hengitykseni vähemmän kireäksi silloin, 
kun joudun laittamaan omat tarpeeni toisen toiveiden edelle. 
Totuus on, että tuo hetkellinen epämukavuus on yhä miltei yhtä voimakas kuin mitä se on ollut ikänä. 
Se mikä on kuitenkin muuttunut on, etten enää anna tuon epämukavuuden välttämisen määrittää omaa toimintaani, 
ohjata omaa elämääni. 
Annan itseni tuntea pakokauhuni siitä, mitä käy nyt kun en olekaan kaikista ja kaikille täydellinen ja kaikkea aina, 
näen pienen tytön minusta, joka vielä uskoo tämän merkitsevän maailmanloppua, 
rutistan häntä mielessäni rauhoittavasti  ja annan tuon tunteen mennä. 

Sillä minun tarpeistani minun on huolehdittava. 
Ainoastaan minun tarpeeni voin minä lopulta todella tuntea. 
Minun tarpeistani, en kenenkään muun, voin minä ainoastaan lopulta vastata. 
Ja ainoastaan silloin, ainoastaan kun otan vastuun omista tarpeistani, 
kun tuon suhteeseen näkyväksi ja kuuluvaksi myös omat toiveeni, 
olivat ne sitten kuinka ristissä toisen odotusten kanssa tahansa, 
voi rehellistä, aitoa, 
ja varsinkaan tervettä suhdetta minun ja toisen välillä 
olla olemassa ollenkaan. 

“Sinun ei tarvitse pitää huolta minusta. Pidä huolta sinusta.  Ja jos tahdot, pidä huolta meistä”. 
 

 

Minua ärsyttää vähäsen, kun tämän miehen täytyy olla minua fiksumpi. 
Mutta tänään kuten niin monesti aikaisemmin hän kuitenkin on. 
Jos aion, kuten minä aion, luoda elämääni ihmissuhteita, 
jotka ovat jotain muuta kuin kipeä kopio lapsuudestani, 
joissa minä toimin jotenkin muuten kuin tuo hätääntynyt kuusivuotias menneisyydestäni, 
minun on uskallettava luottaa toiseen tarpeeksi antaakseni hänen kantaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan. 
Minun tehtäväni on pitää huolta omistani. 
Pitää huolta omista tunteistani ja tarpeistani, ja tuoda nämä tarvittaessa esille, vastuullisesti ja välittävästi, silloinkin, kun ne haastavat tai harmittavat. 
Tämän rehellisyyden a rohkeuden, 
ja ainoastaan tämän rehellisyyden ja rohkeuden myötä minä voin omalta osaltani antaa oikean mahdollisuuden tälle suhteelle; antaa mahdollisuuden, ja pitää huolta meistä. 

Aito suhde edellyttää minulta sitä, 
että uskallan antaa toisen nähdä minut omana itsenäni. 
Että uskallan antaa toisen rakastaa, 
jos hän on rakastaakseen, 
minua tällaisenä: 
paikoitellen hankalana, tarvitsevana, väsyneenä, epäsosiaalisena ja itsekkäänäkin. 
Toisin kuin menneessäni, tänä päivänä minulla on kuitenkin varaa ottaa tuo riski. 
Minulla on varaa antaa toisen nähdä myös heikkouteni ja pettymyksen tuottava epätäydellisyyteni. 
Minulla on varaa, sillä enää en, toisin kuin tuolloin joskus, ole riippuvainen siitä, 
rakastaako tämä toinen minua tästä kaikesta huolimatta. 
En ole enää riippuvainen tästä, sillä minä tiedän tuli mitä tahansa, 
että minä rakastan itseäni. 
Ja minulla, 
oi aikuisuuden autuus, 
on kyky, ja valta 
pitää huolta omasta, paikoitellen hankalasta, 
aina epätäydellisestä 
itsestäni.