Juuri nyt olen yksinäinen....

Etkö näe kuvia? Jotkut sähköpostiohjelmat piilottavat ne turvallisyyssyistä (nämä kuvat ovat aivan turvallisia, takaan :)) 
Näe viesti kaikkine krumeluureineen
lukemalla se selaimessasi - tästä klikkaamalla.


Juuri nyt olen yksinäinen....

Mitä tulee tunteisiini ja näiden kanssa elämiseen, tapani ei niinkään pysyä, vaan löytää aina uudestaan ja uudestaan (sen ensin hukattuani) kinttupolkuni takaisin jonkin kaltaiseen rauhaan ja selkeyteen  muistuttaa läheisesti ison, ruman lankasolmumytyn selvittämistä. 


Olen, niin kuin saatat ehkä arvata, niin kuin uskallan ehkäpä hennosti veikata sinustakin, ihminen, joka tuntee syvästi. Syvästi tunteminen saattaa kuulostaa romanttiselta, mutta suuren osan aikaa - se vaikuttaa ennemminkin - sotkuiselta 

Ennemminkin kuin niin, että tunteeni läikkyisivät pintapuolisesti yli hyökyaaltojen lailla, se, että tunnen syvästi merkitsee usein sitä,
että paitsi läheisilleni, se mitä kussakin tilanteessa todella tunnen on usein iso mysteeri myös, ja ennenkaikkea minulle.
Tunteeni nimittäin asuvat syvällä, eivät kivasti, kevyesti - selkeästi - pinnalla.

Muutaman päivän olen tiennyt, pysähtymättä kuitenkaan kunnolla tämän äärelle, että pinnan alla liikkuu - jotain.
Aistittavissani on ollut pientä vapinaa rintakehässä, hentoa  levottomuutta sekä kokovartalon kattava tunne siitä,
että olisin juuri ahtanut itseni kenkään, joka on puolitoista kokoa liian pieni. Olen purrut kynteni, luonut ympärilleni pehmeää kaaosta, hyppinyt tehtävästä toiseen saamatta mitään valmiiksi, ja koittanut  kovasti kuunnella ystäviäni otsa kurtussa, pystymättä kaikista yrityksistäni huolimatta kuuntelemaan aidosti mieleni juostessa ees-ja taas-ja-takaisin-taas. 

Tänä aamuna, viimein. Pysähdyn.
Kunnolla. 
Tajuan hengittää. Vähän syvemmin. 
Tajuan antaa jalkojeni laskeutua - oikeasti - vasten maata. 
Ja muistan taas kysyä itseltäni, lempeästi: 

Mitä (se onkaan, jota) minä tunnen, juuri nyt? 

Tartun avukseni päiväkirjaan. Usein, lähes aina, asioiden saaminen ulos tukkoisan pääni sisältä  selkeyttää näitä jo itsessään. Ääneen puhuminen, taikka ylös kirjoittaminen, on ensimmäinen, joskus ainoa, tarvittava askel solmujen avaamiseksi.

Kiemuraisella käsialalla kirjoitan:

"Juuri nyt olen yksinäinen." 

Neljä sanaa. Totta.
Välittömästi jo vähän enemmän rauhaa, enemmän tilaa. Totuudella on sellainen taipumus... selkeyttää.

"Juuri nyt tahtoisin niin, että joku lähellä rakastaisi minua" 
"Juuri nyt toivoisin niin, että joku tahtoisi todella tuntea minut" 


Hengitys - syvä, vapaampi. 
Väpätys - rauhallisempi.

"Juuri nyt minua pelottaa"

Hetkessä:
Olo - turvallisempi. 

Tämä ei ole minkään tieteen virallinen teoria tunteista (ei ainakaan minun tietooni - joka kas ei ole kaikki mahdollinen tieto ollenkaan), 
mutta tämä on minun kokemukseni tunteiden syvien vesien kanssa elämisestä (kirjailija Robert Holdenin sanoin): 

"Tunteet ovat kuin ihmisiä -
Ne tahtovat vain tulla kuulluksi."


Oletko koskaan seurannut sivusta 4-vuotiasta, joka yrittää istua paikallaan ja odottaa puheenvuoroaan silloin kun hänellä "On asiaa!!!" ?
Aika lailla samoin käyttäytyvät minun tunteeni. Ne kiemurtelevat, pomppivat ylös-alas-paikallaan, ja koittavat saada äänensä kuuluviin käsiään heiluttaen, epämääräisesti huudahdellen ja hihkuen. 

Se ensimmäinen, se himskatin yksinkertainen, ja aika usein ainoa asia, jota he tarvitsevat rauhoittuakseen on kuitenkin vain tilaisuuden sanoa sanottavansa: 

"Minua pelottaa". 
"Minä olen yksinäinen" 
"Kaipaan niin toista, joka tahtoisi pitää minua lähellä". 


Syvä hengitys. 
Totuus. 
Rauha. 


Yksinäinen? 
No tottahan toki.
Jos elän 24/7 ihmisen kanssa, joka ei välitä tarpeeksi pysähtyäkseen kuulemaan, mitä minulla on sydämellä silloin, kun selkeästi voin vähemmän kuin hyvin, ja, noh, selkeästi. 
Turvaton? 
Varmasti, jos en itse pysähdy kuuntelemaan sitä, mitä minä tarvitsen, tässä hetkessä, juuri nyt. 
Kaipaan toista, joka pitäisi minua lähellä? 
Totta. 
Ja ihan ensiksi,
sitä, että osaan pysähtyä olemaan,
aidosti, kuunnellen, 
itseäni lähellä. 

Pysytään kuulolla, pysytään liki, 
ensin itsellemme, 
sen myötä, aina vaan syvemmin olemme, voimme olla  -  toisillemme. 

Lämmöllä, syvällä, 

Alma 

P.S. Mitä kuuluu sinun elämääsi?
Mitä liikkuu sinun sisälläsi?
Kuulen, niin mielelläni.
Kirjoittaa voit osoitteeseen alma@almasipila.fi,

 
 

Leave a comment

    Add comment