Kirjeitä tien päältä - Yhdysvallat - osa 1

Noin kaksi kertaa kuussa laitan matkaan uutiskirjeeni, joka tällä hetkellä kantaa nimeä "kirjeitä tien päältä".

Viime keskiviikosta asti tuo tie on kulkenut Suomen sijaan Yhdysvaltojen mantereella - oli aika lähteä tutkimaan hetkeksi vähän uutta maaperää, ruokkimaan lauluja ja kirjoittajaa uusilla vaikuitteilla, kuin myös ja ennen kaikkea, hakea oppia matkan varrella tekijöiltä ja taiteilijoita,
joiden työ on koskettanut ja muuttanut minua syvästi. 

Ensimmäinen kirje tältä matkaltani lähti vastaanottajilleen lentokoneen takimmaisesta penkkirivistä nimellä: Totuus asuu vatsanpohjassa. 

****

Olen tiennyt, että lähtisin tälle matkalle jo useita vuosia. 
Vietin Austinissa, Teksasissa kolme viikkoa syksyllä 2014. 
Ehkä päätin tämän silloin. 
Ehkä jo silloin, mutta luulen, että mitä luultavammin jo aika monta vuotta sitä ennen.  

Löysin kaupungin, joka tuntui kodilta kaukana kotoa New Yorkissa syksyllä 2011. 
Ehkä päätin tämän jo silloin. 
Ehkä jo silloin, vaan luulen,  
että jollain tasolla, mitä luultavammin 
kauan sitäkin aiemmin.  

Juuri nyt istun pilvien yläpuolella. Olen tukevasti ilmassa, ja koitan parhaani laskeutua, palata takaisin itseeni, itsekseni, viimeisten päivien matkahermoilujeni jälkeen. Kahvi, riippuvuuksistani rakkain, on rakkain ennen kaikkea siksi, että sen maussa on jotain sellaista, joka riippumatta siitä, kuinka korkealla tai kaukana kulloinkin lennän (1092:n metrin korkeudessa, kertoo lentokoneen inforuutu juuri nyt) maistuu kielen päällä kodilta. Tuon kupin huulilleni uudestaan. 
Alan hengittää vähän rauhallisemmin, syvemmin. “Kaikki on hyvin”, kuiskaan itselleni. “Kaikki on hyvin”, toistan sinnikkäästi riippumatta äänestä, joka hihkuu mielessäni, kovaa ja korkealta: “Mitä ihmettä minä olen tekemässä!?!”.  

Kolme kuukautta. Ei se niin hurjan kauan ole. Yksi elämän kevät, ei sen enempää. 
Kolme kuukautta yksin matkalla poikki Yhdysvaltojen - juuri nyt se tuntuu kuitenkin hitusen hurjalta ajatukselta. Täällä 10972 kilometrin korkeudessa onkin hyvä ruveta sitten miettimään, että: “Onkohan tämä kuitenkin nyt vähän turhan hurja juttu?”. 

Lauantai-iltana, viinilasillisen äärellä, lumoavan kaunis ystäväni kysyi minulta:  
“Onko ihanaa päästä täältä pois hetkeksi?” 
Purin huultani hetken mietteliäänä, ja vastasin sitten, ihan yhtä paljon itselleni kuin hälle: 
“En minä niinkään koe, että täällä olisi jotain, jonka luota minun tarvitsisi päästä pois. 
En vain yhtään tiedä miten voisin olla lähtemättä.”  
Mielelleni tämä matka saattoi olla hurja suunnitelma.  
Keholleni tämä oli se juuri oikea suunta, se ainoa oikea suunta, askel, juuri nyt.  

Opin luottamaan jalkojeni viisauteen ollessani kaksikymppinen, iloa ja “tänne-minä-voisin-kuulua” -tunnetta uupumatta opiskelijapippaloista etsivä tytön ja naisen välivaihe. Kun en osannut päättää kannattiko vielä roikkua hetki kerhohuoneen kuluneilla samettisohvilla sen jonkun mielenkiintoisen ja ikimuistoisen toivossa, vaiko lähteä suosiolla kotiin nukkumaan, huomasin, että vastaus löytyi aina jaloistani. Jos jalkani kävelivät päämäärätietoisesti, joskin väsyneesti vaan silti pohjimmiltaan kevyesti eteenpäin - oli aika lähteä. Jos jalkani pysyivät paikallaan - oli aika jäädä. Mielessäni saatoin vielä empiä ja arpoa, mutta jalkani tiesivät aina milloin olin oikeassa paikassa, ja milloin tuo oikea paikka tuoksui paljon vähemmän hajuvedeltä ja väljehtyneeltä oluelta.  

Kun todellisuus kolmesta kuukaudesta ja etäisyyksistä ja siirtymistä ja kustannuksista ja - ihan tästä kaikesta - alkoi tulla todelliseksi, olisi vaihtoehtona ollut todeta “Itseasiassa, eeeen mää. 
En mää sittenkään”.  Olisi ollut, paitsi, että - minun kehoni. Minun kehoni vaan oli lähdössä. Ei. Kysyttävää.  

Mielessäni osaan pelätä, empiä, jännittää, ahdistua epävarmuudesta, mutta minun kehoni ei emmi, se tietää. Pinnalla saatan vaikka kuinka väpättää ja täristä, mutta syvemmällä, vatsanpohjassa, siellä lepää rauha. Tyyneys. Selkeys. Tuo selkeys kertoo minulle, kuinka vaikka en tiedä yhtään minne olen menossa, on tuo tuntematon tuntemattomista minulle juuri nyt se juuri oikea.  

Totuus asuu vatsanpohjassa.  

Kolme tuntia ja 43 minuuttia, kertoo inforuutu. Kolme tuntia ja 43 minuuttia, ja tämän lentokoneen pyörät koskettavat New Yorkin maaperää. Siitä alkaa 12 viikon sarja siirtymiä ja saapumisia, seikkailuja ennen kaikkea laulujen vuoksi, niiden perässä, niitä kohti ja niiden kanssa. 
Jos tahdot tulla mukaan ihmettelemään tämän tuntemattoman tien käänteitä kanssani, olisi iso ilo jakaa nämä kanssasi. Instagram on paikka, jossa jaan hetkiä matkoiltani (lähes) päivittäin. Kun löydän sanoja vahvemman nipun, kirjoitan matkoistani takuuvarmasti myös näissä kirjeissä. 

Kuten aina, seikkaillessani täällä, kuulisin myös hurjan mielelläni Sinun seikkailuistasi siellä.  

Mikä on se seuraava askel, jota  Sinun vatsanpohjatuntumasi ei vain anna sinun kieltää?  

Seikkaileminen ei vaadi sitä, että lähdemme kauas. Se vaatii ainoastaan sen, että otamme yhden askeleen (ihan vaan yksi riittää) kohti sitä, joka meitä kutsuu elämään. Tätä elämää. Isolla E:llä. Elossa. 

Mikä on se kutsu kohti vielä tuntematonta, jota sinä et voi vaimentaa?  

Kanssasi onnellisesti kohti uutta haparoiden, 

Lämmöllä, 

-Alma

Leave a comment

    Add comment