Olohuonekiertue on ollut nyt tien päällä kahdeksan konsertin verran. 

Espoo-Helsinki-Rauma-Rauma-Hämeenlinna-Vihti-Helsinki-Helsinki.

Jokaikisen illan järjestäjälle, jokaiselle olohuoneelliselle yleisöä,
joka on uskaltanut kanssani olla sekä paikalla, että niin läsnä, olen äärettömän kiitollinen. 
Olen saanut, hurjasti. 

Viime viikkojen aikana olen saanut kuulla saman kysymyksen aika monta kertaa: 

"Eikö sua pelota mennä ihan yksin, ihan vieraiden ihmisten koteihin??"

Ensimmäistä kertaa kysymyksen kuullessani myönnän hukanneeni hetkeksi kykyni vastata fiksusti: 
"Pelota?" 

Jännittää saattaa. Välillä vähän, välillä aika paljon.
Onhan se nyt - aika jännää.
Mutta pelottaa?
Ei, ei minua tosiaan pelota. 

Kysyin vakavanoloiselta keskustelukumppaniltani:

"Pitäisikö minun osata pelätä tässä jotain?"

Tunnustan, luottamukseni elämään on aina ollut vähän juuri sitä, miltä tässä kuvassa näyttää.
Pohjimmiltaan aika järkkymätön. Sinisilmäinenkin, ehkä. 

Mutta hei, johonkin näitä sinisiä silmiä on käytettävä. 

Tähän perään myönnäkin sitten, että ei, en ole järkevän ihmisen lailla käynyt mielessäni läpi sellaista vaihtoehtoa, että Olohuonekonsertin tahtookin järjestää kotonaan ihminen, jonka aikeet ovat    pohjimmiltaan jotain ihan muuta. Kaikille, jotka tästä vaihtoehdosta murehtivat rauhoitukseksi, että viattoman oloisesta ulkokuorestani huolimatta osaan pitää omastani huolta tarpeen mukaan aika jämäkästi. Mutta ei, en usko tarvitsevani suojaksi niin kovasti kung-fu-temppujani kuin vain tarpeesta syttyvää naisenraivoanikaan.

Tämän olen nimittäin kokenut elämässäni aika jykevästi todeksi: 

Luottamalla ihmisiin päätyy usein yhteen ihmisten kanssa,
jotka tahtovat olla tuon luottamuksen arvoisia. 

ja

Luottamalla itseensä on hyvin nopeasti perillä siitä,
milloin perusteet tuohon luottamukseen olisi hyvä tarkistaa. 
 

Tieteellistä metodia jälkimmäisen lauseen perustana kutsun yksinkertaisesti "vatsanpohjatuntumaksi". 
Olen ottanut elämässäni aika monta riskiä. Jotkut näistä ovat johtaneet vähemmän kuin ihaniin lopputuloksiin. Jokaisen metsään menneen kohdalla olen kuitenkin, rehellinen jos olisin uskaltanut olla, tiennyt jo etukäteen, ettei suuntani ollut se, mihin minun pitäisi nyt kulkea.       



Joten perustani siihen, että tällainen vaaleahiuksinen, sinisilmäinen nainen voi ajella yksinään ympäri Suomea soittamassa usein täysin vieraiden ihmisten ovikelloja: Rehellisyys, luottamus ja sitten ihan vain se, että ollaan nyt ihan realtistisia, kyllä tälläinen herkistely pelottaa aikaa montaa sen verran,
ettei sitä tule kukaan vahingossa kotiinsa houkutelluksi... 

Loppuun vielä se kaikista ilmiselvin:

Tämä kiertue ei olisi olemassa ilman sitä, että luottamus olisi jykevän vahva, kahdensuuntaisesti.

Yhtälailla kun minä uskallan soittaa itselleni (ennen konserttia - muttei enää sen jälkeen) tuntemattoman ihmisen ovikelloa,
uskaltaa hän avata sen minulle, musiikilleni, tarinoilleni, kaikelle sille, mitä olohuonekonsertti tuo mukanaan.

Paitsi tummapaahtoisella kahvilla ja inkivääriteellä, tämä kiertue kulkee eteenpäin luottamuksen, ja juuri ja ainoastaan luottamuksen voimin. 

Luottamalla toisiimme, minä ja illan järjestäjä, minä ja yleisö,
joka uskaltaa luottaa tarpeeksi minuun ja tarpeeksi toisiin lähellä heittäytyäkseen tuntemaan ja antaakseen musiikin vaikuttaa

- luottamalla toisiimme me tulemme yhteen, olemme hetken ihan kaikista jykevimmillä tavalla yhdessä. 

Yhdessä, ja vain ja ainoastaan yhdessä - syntyy jotain aika unohtumatonta.
Ainutlaatuista.
Aika usein olen miettinyt: taianomaista.

Se on aika hyvä syy uskaltaa luottaa.
Se on aika hyvä syy uskaltaa riskeerata. 
Se on aika hyvä syy uskaltaa (Ihan vaikka jopa soittaa yhtenä iltana Raumalla julkisesti kitaraa..). 





 

Kuvista iso kiitos: Sanna Laakso